Tänään on taasen se päivä vuodesta, jona mielessäni on edesmennyt vaimoni Minna. Rakas, rakas vaimoni, elämäni valo, Minnani kuoli yhdeksän vuotta sitten 25.11.2005.
Onko siitä jo yhdeksän vuotta? Lähes uskomaton tunne, sillä tuntuu että siitä olisi vasta vuosi. Ajantuntu on niin erikoinen, sillä tottakai tuona yhdeksänä vuotena on tapahtunut vaikka mitä, ihania sekä erikoisia asioita, mutta silti muistan viimeiset yhteiset kuukaudet sekä Rakkaani kuoleman jälkeiset viikot, kuukaudet niin elävästi.
Marjueni
Kasvoi maire mansikkainen puron rantamalla, kasvoi kuni aamurusko koillistaivahalla. Kun ma kerran illan suussa kuljin rantatiellä, silloin näin mä marjaseni ensi kerran siellä. Marjuttani katsomahan kuljin aina illoin. Milloin mulle kypsynetkin, aattelin ma silloin. Helli päivä marjuttani, nupun nosti uhkeen, vuotin viikon kaihoksuen, eiko nuppu puhkee. Aukes umppu, kasvoi kukka, tarjos tuoksujansa. kempa kukan moisen saisi kantaa rinnoillansa! Kukki silloin marjueni uhkeempana muita, keskellä kuin pihlajainen kukkii kuusipuita. Luoksesi sun hiivin silloin kertaa monen monta, muta en taittaa raatsitunna kukkaas tahratonta. Kerran kun ma koito tulin, poissa olit silloin. Milloin, maire marjueni, löytänen sun milloin? Lieko joku vennon vieras marjueni vienyt, otti omaksensa vain, mun marjaksein ei tiennyt. Vaiko vei sun, marjueni, maailmalle tuuli vei sun viimavihureihin, marja simahuuli. Et sä kestä, marjueni, tupsuntata tuulen, sortumatta vennon vieraan ihailua, luulen. Jos ma sinun löytänenkin joskus, marjut rukka, lie jo tattununna varsi, vaalistunna kukka.
– Eino Leino
Mutta kuten muinakin vuosina ja vuosipäivinä, niin tänäänkin haluan muistella Sinua Rakas lämpimien muistojen kautta!
Minulla on Sinua ikävä Rakkaani. Aina. Ikuisesti.
