Tänään on se päivä vuodesta, jona en todellakaan ole kovinkaan riemuisalla tuulella, sillä mielessäni on erityisesti edesmennyt vaimoni Minna.
Minnani kuoli 25.11.2005. Ja samalla kuoli myös minusta jotain.
Puhutaan, että rakkaus täyttää ihmisen ja rakkautta saa mahtumaan aina lisää eli sitä ei koskaan voi olla liikaa. Allekirjoitan tuon, mutta samalla mietin, että miksi surua tuntuu myös mahtuvan ihmiseen niin, että siitäkään ihminen ei voi täyttyä. Aivan liian hyvin muistan nuo ensimmäiset kaksi, kolme vuotta jona suru oli joka päiväinen, välillä jopa joka minuuttinen, vieraani. Tuota surun tuskaa en halua kenenkään kokevan.
Hyvät, kauniit muistot ovat silti aina mukanani, sen surunkin keskellä. Tänään haluan muistella Sinua Rakas niiden hyvin muistojen kautta vaikka kuinka on suruni vuosipäivä!
Mi’a on Sinua ikävä. Aina. Ikuisesti.
2012-11-25 Minna Rakkaalleni
